Kuura

Heinäkuun lopulta löysin luonnoksen blogitekstiksi: "Sanat ovat joskus vain tilkettä. Muminaa täyttämässä hiljaisuutta. Hiljaisuutta, jolla jo sinänsä on itseisarvo ja kunnia esiintyä itsekseen." Vallan herttaista keittiöpsykologiaa, mutta tavoitan edelleen tuon tunnelman.

Kesä on minulle kovin pysähtynyttä aikaa. Pysähtyneisyyden voisi helposti käsittää kielteisenä asiana, mutta koen sen nautinnollisena. Ehdin tänäkin kesänä istua alas ja katsella napani sijaan ympärilleni. Sain taas aihetta riemuita kaikesta, jonka ympäröimänä saan elää. Ihmisten ja asioiden. Jossakin vaiheessa koin paineita siitä, että kovasti puuhaamani blogi oli ja pysyi hiljaa. Sain rauhan sillä hetkellä kun päätin, että sekin saa viettää kesäseisahdusta kaikessa rauhassa. Tiesin syksyn tuovan taas luovuuden ja innon.

Ensimmäiset lumihiutaleet ovat varovasti värittäneet pihanurmea. Tänään aamulla tallatessani tohveleissani pihan poikki suihkuun jäin ihastelemaan kuuraista maata. Eilen illalla sain saappaat jalassa varovasti särkeä ensimmäisen jääriitteisen lammikon pinnan.

Palautan ensi viikolla ensimmäisen arkeologian esseen. En olisi välttämättä vielä kesällä ajatellut kirjoittavani siitä, kuinka mukavaa on koota esseetä ja pohtia aineistoaan. Kävin Espoon Kaupunginmuseossa tutustumassa Ötzi-näyttelyyn, jonka pohjalta essee on koottava. Tarkastelen arkeologian näkökulmasta muumion löytymistä, konservointia, tutkimista ja toisaalta esittämistä. Pidän arkeologiasta tieteenä osin samoista syistä, miksi aikoinaan ihastuin biologiaan (jonka opiskelu sittemmin jäi vain ajatukseksi). Tuntuu, että arkeologia on koko ajan muuttuva ja kovin keskeneräinen tieteenala. Saan itse pohtia ja tutkiskella, vastaukset eivät tule annettuina. Saa tulkita. On niin paljon vastauksia ilman kysymyksiä ja kysymyksiä ilman vastauksia.

Alan pian viettämään ensimmäistä talveani tässä vanhassa puutalossa. Kodin lämmöstäkin tulee kovin konkreettinen ja herttainen asia, kun yhdessä on asenneltu uusia tiivisteitä oviin ja ikkunoihin ja jaettu lämpöä saman viltin alla. Aamulla herätessä on unisukkien lisäksi puettava villatakki ja pöksyt, kun menee keittämään kahvia viileään tupaan. Naureskelen vieraillessani ystävieni luona, kun alan hiota. Maalta tulen yleensä villahousuissa ja -sukissa. Nyt tajuan sen viisauden eräänkin viherihmisen suusta, että ei näillä leveysasteilla kuuluisikaan pystyä talvella oleilemaan kotonaan t-paidassa. Iltateetä on suloista juoda, kun sormet käpertyvät lämmittelemään kupin kylkeä vasten. En ole tuotakaan asiaa osannut aiemmin arvostaa samalla tavalla.

Jatkan taas pian. Tapaamme tästä lähin taas tiuhemmin. Kiitos, kun olet, kuka lienetkin, sinä joka tätä luet.

Tuoksu

Olen ollut ulkona. Olen ollut paljon ulkona. Olen tehnyt asioita, joita en ole koskaan tehnyt tai jollaisia olen kokeillut vain lapsena. Kuten rikkaruohojen kitkeminen. Olen kokenut elämyksiä tajuamalla, että olen osannut itselleni outoja asioita vain päättämällä, että osaan. Jopa vain miettimällä, miten äiti olisi saman asian tehnyt. Olen tuntenut asiasta syvää mielihyvää.

Olen möyrinyt vanhassa puutarhassa kuin arkeologi. Jonakin päivänä olen löytänyt villiintyneen heinän seasta vanhan sinkkiämpärin, johon istuttaa kesäkukkia, toisena päivänä olen raivannut esiin nupukivistä kukkapenkinreunaa. Aurinko tuoksuu iholla. Työntäyteisen päivän jälkeen on ihana istahtaa kahvikuppi kädessään rappusille ihailemaan työnsä tuloksia. Olen tajunnut myös sen, että puutarha ei taivu pakottamalla. Sitä pitää suostutella ja sille pitää olla nöyrä.

Pinosin tiiliä ja kärräsin kottikärryllä hiekkaa. Nyt pihassa on nuotiopaikka. Ajattelin laittaa siihen tänä iltana ensimmäistä kertaa tulet. Häiveä savun tuoksu vaatteissa tuo paljon muistoja mieleen. Hymyilin muuten eräs aamu kun tajusin, että Vantaankosken junaseisakkeen raidepöllit tuoksuvat vuoristoradalle. Nenän ja aivojen välillä on jokin ihan oma muistorikas ryppäänsä. Silmät jäävät siinä kakkoseksi.

Viltti

Äiti.

Se on kai monesti ensimmäinen sana, jota lapsi tapailee ja miksei ihan hyvin myös viimeinen sana, jonka ihminen sopertaa ennen kuolemaansa. Äiti. Se tulee syvältä tuolta jostakin. Äiti.

Äiti kampasi eilen tukkaani. Se tuntui hyvältä. Ihan samanlaiselta, kuin silloin kun se kampasi sitä saunan jälkeen kun olin pieni. Nyt en tosin inahdellut takkujen kohdalla. Pidättäydyin aikuismaisesti. Äiti kysyy kymmenen kertaa, onko nälkä. Tarjoaa vettä, vaikka äsken on juonut. Petaa täkkiä päälle niin paljon, että on jo melkein tukalaa. Pesee pyykkiä, vaikka se olisi puhdasta. Äiti.

Isin kanssa leikittiin paljon, kun olin pieni. Oli mulla pikkuautoja ja autoratakin, mutta pikkuponit olivat parhaita. Barbeja halusin, koska tytön kuuluu niitä haluta ja koska naapurin tytöilläkin oli. Yhtenä kesänä isi rakensi meille takaterassin. Joka toisen laudan se kiinnitti ruuveilla. Viisas isä. Ne sai nostettua tarvittaessa pois, jos pieneen rakoon pääsi pakenemaan esimerkiksi sellainen upea vaaleanpunainen, kimalteleva Barbien korkokenkä. Niitä ongittiin sieltä aika usein. Samoin sellaisia kauniita pinnejä. Mitäs ovat niin pieniä ja näpeistä tippuvia. Tykkäsin levittää leikkialustakseni isän vanhan vihreän viltin. Se oli vähän kuin nurmikenttää. Se viltti oli ollut isällä sen nuoruudesta lähtien. Tai "inttipojasta", kuten se muotoiltiin. Nyt se kyseinen viltti on sänkyni päällä.

Tulin vanhempieni luo eilen. Täällä pihassa bongasin unelmieni kesäauton. Salaa olen jo parina vuotena katsellut alkukeväästä keltaisten Kuplien hintoja. Parilla tonnilla jo sais. Tässä oli lisänä herttainen vihreä aurinkolippa. Nam!

Näin myös pitkästä aikaa tänään vanhinta siskoani ja tämän lapsia. Teille kesäiloa hypähtää maailman suloisin aurinkokeijukainen Anni. :)

Hidasta elämää

Keitän juuri kalakeittoa. Tykkään tehdä asiat niin sanotusti alusta lähtien. Nytkin pilkoin mieluummin keittojuurekseni itse, kuin että olisin vain kipannut kattilaan näppärästi noppakuutioiden kokoisiksi, yhtenäisiksi nykeröiksi pilkotut sekakasvikset pakastealtaasta. Minä nautin tuollaisista asioista. Olen myös opetellut muutaman viime vuoden aikana esimerkiksi leipomaan omat ruisleipäni, rypyttämään karjalanpiirakoita ja keittelemään hernekeittoa monta tuntia.

Jos saisin valita, eläisin mahdollisimman omavaraisesti. Onkisin kalani, kasvattaisin kanani, keräisin aamuisin lämpimiä munia ja lypsäisin vuohen. Se on kuitenkin tehty melko mahdottomaksi. Ajatus kuitenkin kiehtoo, ainakin eräänlaisena utopiana. Tuollaiseen ei olisi ikinä aikaa. Vai olisiko? Mihin aika menee? Moni meistä viettää kolmasosan vuorokaudestaan ansiotyössä. Surullisen suuri osa ainoastaan sillä verukkeella, että siitä saisi rahaa, jolla ostaa hyödykkeitä. Kuinka moni todella tekee työtä, josta ensinä nauttii ja jossa toisaalta on jopa hyvä? Entä jos minä tiedän olevani hyvä tekemään kalakeittoa, istuttamaan herneitä, poimimaan omenoita ja bongaamaan lintuja? Myös kahlailusta pidän. Varsinkin silloin, kun ahvenenpoikaset tulevat näykkimään nilkkoja.

Puhuimme tällaisista asioista eilen Marian kanssa, kun olimme levittäneet ison viltin Töölönlahden rannalle ja katselimme auringon sirottuvan vaahteran lehvästön lävitse. Pohdimme sitä, kuinka pysyäkseen järjissään on saatava itselleen jotakin muuta ajateltavaa kuin sitä, mistä maksamme taas seuraavan aterian ja kuinka monta hippusta rahamasseistamme sähkölaitos taas seuraavaksi haluaa. Saati että ajattelisimme alituiseen sitä, kuinka voisimme välttää maailman epäoikeudenmukaisuuksia ja turhuuksia. Luin juuri erästä artikkelia, jossa mielenterveystyöntekijä puhui siitä, millaisia tyypillisesti masentuvat ihmiset ovat. Hänen mukaansa tietty ihmistyyppi aistii ja tarkastelee maailmaa hieman syvemmin ja ei kunnolla kykene kääntämään päätään kaikelle pahalle, jota joka tapauksessa on aina olemassa eri olomuodoissa. Tietenkin hyviä puolia tässä ihmistyypissä on juuri herkkyys ja tarkkaavaisuus. Toisaalta, kumman sinä valitsisit? Olisitko mieluummin vain onnellisen turtunut?

Tässä pari pientä kivaa asiaa:

Lemmikkiötökkämme Samuli Töölönlahden rannalla

Nikon kunnioitusta herättävä parta

Aurinko on korkealla

Hyvää päivää ystäväiseni!

Joku teistä saattaa muistaa, että ähersin tähän kyseiseen blogiin pari tekstiä jokunen vuosi sitten. Olin äsken radikaali ja poistin ne. En yleensä tee sellaista. Tosin nyt täytyy tunnustaa, että kylläkin kopioin ne talteen ja lähetin omaan sähköpostilaatikkooni.

Kuinka monta blogia tuolla leijuukaan vailla päivityksiä, ilman kenenkään mielenkiintoa. Otan nyt osaltani tämän rakkaan blogilapsosen käsittelyyn ja ravistelen sitä hiukan. Kielikuva kylläkin ontuu, koska lapsia ei saa ravistella. Rapsutellaan siis mieluummin vähän.

Puhuin ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä blogin kirjoittamisesta. On hyviä ja huonoja blogeja. Sellaisia, joihin palaa ja sellaisia, jotka ajavat luotaan pois. Tämän ei tarvitse olla kumpaakaan, ei hyvä tai huono. Tämä on minun blogini. Pohdin ystävälleni, että mitä sitten kirjoittaisin blogiin. "-Mitä mullakaan olis muka sanottavaa? Tyyliin seurailisin sitä, kun humala kasvaa seinänpieltä? -No niin."

Nämä on näitä elämän pieniä asioita.