Viltti

Äiti.

Se on kai monesti ensimmäinen sana, jota lapsi tapailee ja miksei ihan hyvin myös viimeinen sana, jonka ihminen sopertaa ennen kuolemaansa. Äiti. Se tulee syvältä tuolta jostakin. Äiti.

Äiti kampasi eilen tukkaani. Se tuntui hyvältä. Ihan samanlaiselta, kuin silloin kun se kampasi sitä saunan jälkeen kun olin pieni. Nyt en tosin inahdellut takkujen kohdalla. Pidättäydyin aikuismaisesti. Äiti kysyy kymmenen kertaa, onko nälkä. Tarjoaa vettä, vaikka äsken on juonut. Petaa täkkiä päälle niin paljon, että on jo melkein tukalaa. Pesee pyykkiä, vaikka se olisi puhdasta. Äiti.

Isin kanssa leikittiin paljon, kun olin pieni. Oli mulla pikkuautoja ja autoratakin, mutta pikkuponit olivat parhaita. Barbeja halusin, koska tytön kuuluu niitä haluta ja koska naapurin tytöilläkin oli. Yhtenä kesänä isi rakensi meille takaterassin. Joka toisen laudan se kiinnitti ruuveilla. Viisas isä. Ne sai nostettua tarvittaessa pois, jos pieneen rakoon pääsi pakenemaan esimerkiksi sellainen upea vaaleanpunainen, kimalteleva Barbien korkokenkä. Niitä ongittiin sieltä aika usein. Samoin sellaisia kauniita pinnejä. Mitäs ovat niin pieniä ja näpeistä tippuvia. Tykkäsin levittää leikkialustakseni isän vanhan vihreän viltin. Se oli vähän kuin nurmikenttää. Se viltti oli ollut isällä sen nuoruudesta lähtien. Tai "inttipojasta", kuten se muotoiltiin. Nyt se kyseinen viltti on sänkyni päällä.

Tulin vanhempieni luo eilen. Täällä pihassa bongasin unelmieni kesäauton. Salaa olen jo parina vuotena katsellut alkukeväästä keltaisten Kuplien hintoja. Parilla tonnilla jo sais. Tässä oli lisänä herttainen vihreä aurinkolippa. Nam!

Näin myös pitkästä aikaa tänään vanhinta siskoani ja tämän lapsia. Teille kesäiloa hypähtää maailman suloisin aurinkokeijukainen Anni. :)