Viltti

Äiti.

Se on kai monesti ensimmäinen sana, jota lapsi tapailee ja miksei ihan hyvin myös viimeinen sana, jonka ihminen sopertaa ennen kuolemaansa. Äiti. Se tulee syvältä tuolta jostakin. Äiti.

Äiti kampasi eilen tukkaani. Se tuntui hyvältä. Ihan samanlaiselta, kuin silloin kun se kampasi sitä saunan jälkeen kun olin pieni. Nyt en tosin inahdellut takkujen kohdalla. Pidättäydyin aikuismaisesti. Äiti kysyy kymmenen kertaa, onko nälkä. Tarjoaa vettä, vaikka äsken on juonut. Petaa täkkiä päälle niin paljon, että on jo melkein tukalaa. Pesee pyykkiä, vaikka se olisi puhdasta. Äiti.

Isin kanssa leikittiin paljon, kun olin pieni. Oli mulla pikkuautoja ja autoratakin, mutta pikkuponit olivat parhaita. Barbeja halusin, koska tytön kuuluu niitä haluta ja koska naapurin tytöilläkin oli. Yhtenä kesänä isi rakensi meille takaterassin. Joka toisen laudan se kiinnitti ruuveilla. Viisas isä. Ne sai nostettua tarvittaessa pois, jos pieneen rakoon pääsi pakenemaan esimerkiksi sellainen upea vaaleanpunainen, kimalteleva Barbien korkokenkä. Niitä ongittiin sieltä aika usein. Samoin sellaisia kauniita pinnejä. Mitäs ovat niin pieniä ja näpeistä tippuvia. Tykkäsin levittää leikkialustakseni isän vanhan vihreän viltin. Se oli vähän kuin nurmikenttää. Se viltti oli ollut isällä sen nuoruudesta lähtien. Tai "inttipojasta", kuten se muotoiltiin. Nyt se kyseinen viltti on sänkyni päällä.

Tulin vanhempieni luo eilen. Täällä pihassa bongasin unelmieni kesäauton. Salaa olen jo parina vuotena katsellut alkukeväästä keltaisten Kuplien hintoja. Parilla tonnilla jo sais. Tässä oli lisänä herttainen vihreä aurinkolippa. Nam!

Näin myös pitkästä aikaa tänään vanhinta siskoani ja tämän lapsia. Teille kesäiloa hypähtää maailman suloisin aurinkokeijukainen Anni. :)

Hidasta elämää

Keitän juuri kalakeittoa. Tykkään tehdä asiat niin sanotusti alusta lähtien. Nytkin pilkoin mieluummin keittojuurekseni itse, kuin että olisin vain kipannut kattilaan näppärästi noppakuutioiden kokoisiksi, yhtenäisiksi nykeröiksi pilkotut sekakasvikset pakastealtaasta. Minä nautin tuollaisista asioista. Olen myös opetellut muutaman viime vuoden aikana esimerkiksi leipomaan omat ruisleipäni, rypyttämään karjalanpiirakoita ja keittelemään hernekeittoa monta tuntia.

Jos saisin valita, eläisin mahdollisimman omavaraisesti. Onkisin kalani, kasvattaisin kanani, keräisin aamuisin lämpimiä munia ja lypsäisin vuohen. Se on kuitenkin tehty melko mahdottomaksi. Ajatus kuitenkin kiehtoo, ainakin eräänlaisena utopiana. Tuollaiseen ei olisi ikinä aikaa. Vai olisiko? Mihin aika menee? Moni meistä viettää kolmasosan vuorokaudestaan ansiotyössä. Surullisen suuri osa ainoastaan sillä verukkeella, että siitä saisi rahaa, jolla ostaa hyödykkeitä. Kuinka moni todella tekee työtä, josta ensinä nauttii ja jossa toisaalta on jopa hyvä? Entä jos minä tiedän olevani hyvä tekemään kalakeittoa, istuttamaan herneitä, poimimaan omenoita ja bongaamaan lintuja? Myös kahlailusta pidän. Varsinkin silloin, kun ahvenenpoikaset tulevat näykkimään nilkkoja.

Puhuimme tällaisista asioista eilen Marian kanssa, kun olimme levittäneet ison viltin Töölönlahden rannalle ja katselimme auringon sirottuvan vaahteran lehvästön lävitse. Pohdimme sitä, kuinka pysyäkseen järjissään on saatava itselleen jotakin muuta ajateltavaa kuin sitä, mistä maksamme taas seuraavan aterian ja kuinka monta hippusta rahamasseistamme sähkölaitos taas seuraavaksi haluaa. Saati että ajattelisimme alituiseen sitä, kuinka voisimme välttää maailman epäoikeudenmukaisuuksia ja turhuuksia. Luin juuri erästä artikkelia, jossa mielenterveystyöntekijä puhui siitä, millaisia tyypillisesti masentuvat ihmiset ovat. Hänen mukaansa tietty ihmistyyppi aistii ja tarkastelee maailmaa hieman syvemmin ja ei kunnolla kykene kääntämään päätään kaikelle pahalle, jota joka tapauksessa on aina olemassa eri olomuodoissa. Tietenkin hyviä puolia tässä ihmistyypissä on juuri herkkyys ja tarkkaavaisuus. Toisaalta, kumman sinä valitsisit? Olisitko mieluummin vain onnellisen turtunut?

Tässä pari pientä kivaa asiaa:

Lemmikkiötökkämme Samuli Töölönlahden rannalla

Nikon kunnioitusta herättävä parta

Aurinko on korkealla

Hyvää päivää ystäväiseni!

Joku teistä saattaa muistaa, että ähersin tähän kyseiseen blogiin pari tekstiä jokunen vuosi sitten. Olin äsken radikaali ja poistin ne. En yleensä tee sellaista. Tosin nyt täytyy tunnustaa, että kylläkin kopioin ne talteen ja lähetin omaan sähköpostilaatikkooni.

Kuinka monta blogia tuolla leijuukaan vailla päivityksiä, ilman kenenkään mielenkiintoa. Otan nyt osaltani tämän rakkaan blogilapsosen käsittelyyn ja ravistelen sitä hiukan. Kielikuva kylläkin ontuu, koska lapsia ei saa ravistella. Rapsutellaan siis mieluummin vähän.

Puhuin ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä blogin kirjoittamisesta. On hyviä ja huonoja blogeja. Sellaisia, joihin palaa ja sellaisia, jotka ajavat luotaan pois. Tämän ei tarvitse olla kumpaakaan, ei hyvä tai huono. Tämä on minun blogini. Pohdin ystävälleni, että mitä sitten kirjoittaisin blogiin. "-Mitä mullakaan olis muka sanottavaa? Tyyliin seurailisin sitä, kun humala kasvaa seinänpieltä? -No niin."

Nämä on näitä elämän pieniä asioita.